Myskikurpitsa

Myskikurpitsa on minulle melko uusi tuttavuus, mutta ihastuin siihen heti ensikokeilulla. Maku on melko mieto, pähkinäinen ja makeahko. Tavallisesti ruokaohjeissa kehoitetaan kuorimaan myskikurpitsa ja poistamaan siemenet, mutta sekä kuori että siemenet ovat kyllä syötäviä. Siemenet kannattaa pestä, kuivata ja paahtaa uunissa. Suolalla maustettuna ne ovat kivaa pikkunaposteltavaa, niitä voi lisätä salaattiin tai vaikka ripotella kurpitsakeiton pintaan

Myskikurpitsa on varsin monikäyttöinen, mutta itse olen tehnyt siitä tavalliseti keittoa. Lisämakua keittoon saa paahtamalla kurpitsa uunissa ennen keittämistä ja soseuttamista. Nesteeksi käy kasvisliemi, kerma, kookoskerma tai lähes mikä vain ja mausteiksi sopivat esimerkiksi valkosipuli, chili ja inkivääri. Muskottipähkinääkin kannattaa kokeilla. Hieman ylellisyyttä voi lisätä ripottelemalla valmiin keiton pintaan aurajuustomurua sekä rapeaksi paahdettua pekonia. Ruokaisuutta ja kasvisproteiinia voi lisätä keittoon vaikkapa linssien muodossa.

Tällä kertaa kuitenkin kokeilin täyttää myskikurpitsan ja paahtaa sen uunissa. Halusin tehdä ruoan lihattomana, joten täytteeseen tuli fetaa ja kantarellia. Täysin vegaaninen versio olisi ollut helppo tehdä korvaamalla feta jollakin vegaanisella juustolla, joita niitäkin näyttää olevan jo varsin suuri valikoima tarjolla.

Kantarelli-fetatäytteiset myskikurpitsat

Täytetty myskikurpitsa

Ainekset:
1  myskikurpitsa
2 rkl oliiviöljyä

Täyte:
2 rkl ruokaöljyä
1 sipuli
1 chilipaprika
2 valkosipulin kynttä
150 g esikypsennetyjä kantarelleja

2 dl kookoskermaa
100 g fetaa
1 dl tuoretta persiljaa silputtuna
suolaa, inkiväärijauhetta ja mustapippuria maun mukaan

korppujauhoa

Halkaise myskikurpitsa pitkittäin ja poista siemenet sekä rihmat lusikalla. Koverra veitsen ja lusikan avulla kurpitsanpuolikkaiden sisustat ontoiksi. Säästä siemenet ja koverrettu kurpitsa.

Kurpitsan kovertamisessa kannattaa käyttää apuna sekä veistä että lusikkaa

Sivele kurpitsanpuolikkaiden pinnat oliiviöljyllä ja laita ne esikypsymään 200 asteiseen uuniin noin 30 minuutiksi. Valmista sillä välin täyte.

Kuori ja silppua sipuli sekä valkosipulin kynnet. Halkaise chili pitkittäin, poista siemenet ja silppua. Kuullota sipuli ja chili öljyssä, lisää valkosipuli ja mausta suolalla, inkiväärijauheella sekä pippurilla. Lisää pannulle pilkotut kantarellit sekä myskikurpitsan koverrettu sisusta silputtuna ja paista niitä hetki. Kaada kookoskerma joukkoon ja anna kiehua kasaan. Nosta pannu liedeltä, sekoita murennettu feta ja silputtu persija täytteeseen.

Kurpitsan puolikkaat odottavat täyttämistä

Pese, kuivaa ja kierittele öljyssä kurpitsan siemenet. Ripottele päälle suolaa. Ota kurpitsan puolikkaat uunista ja ripottele siemenet uunipellille leivinpaperin päälle. Paahda siemeniä uunissa 200 asteessa 5-10 minuuttia. Ne ovat valmiita, kun ne alkavat napsumaan.

Lusikoi siementen paahtuessa täyte kurpitsan koverrettuihin puolikkaisiin. Ripottele päälle paahdetut siemenet ja korppujauhoja. Paista uunissa vielä noin 20 minuuttia tai kunnes kurpitsat ovat pehmeitä.

Kotikeittiön särä

Lemin särä on yksi Suomen vanhimpia perinneruokia. Aito särä valmistetaan lampaanlihasta ja perunasta koivupuisessa kaukalossa, hitaasti leivinuunissa leppäpulikoiden päällä hauduttaen, ja maustetaan ainoastaan suolalla. Perimätiedon mukaan resepti on jopa tuhat vuotta vanha. En haluaisi olla mikään pilkunviilaaja, mutta ihan tällaisenään resepti ei voi olla tuhatvuotinen, sillä peruna on tunnettu Suomessa vasta 1730-luvulta alkaen. Ehkäpä perinteisempi nauris on jossain vaiheesssa reseptin historiaa korvattu perunoilla.

Minulla ei ole leivinuunia, eikä saatavilla ollut soveliasta koivupuista kaukaloa, joten tein särästä nykyaikaiseen kotikeittiöön sopivan version. Käytin savipataa, jonka ajattelin olevan riittävän rustiikkinen valinta reseptin henkeen. Särään tarvitaan siis lampaanlihaa, tuoreena ainakin 500 g per ruokailija (liha kutistuu reippaasti kasaan kypsennyksen aikana) ja perunoita. Mielellään kiinteää lajiketta, kuten esim. annabelle. Leivinuunista ja leppäpulikoista tarttuisi epäilemättä ruokaan savun makua, jota kotikeittiössä voi jäljitellä vaikkapa savustuspussilla, mutta koska sellaista ei lähimarketista löytynyt, tästä tuli ihan sähköuuniversio. Minä käytin särään kilon karitsan niskakiekkoja. Liuotin 1 dl merisuolaa 1 litraan vettä ja upotin kiekot liuokseen suolaantumaan yön yli. Lopputulos oli ehkä aavistuksen turhan suolainen, joten tässä tapauksesa suolausaika olisi voinut olla hiukan lyhyempi tai suolan määrä pienempi. Isomman lihapalan, kuten kokonaisen lampaanviulun suolaamiseen sen sijaan menee useita päiviä.

Karitsan niskakiekot on suolattu, huuhdeltu ja menossa uuniin

 Suolattu liha huuhdellaan ja laitetaan uuninkestävässä astiassa uuniin 250 °C lämpötilaan niin pitkäksi aikaa, että liha on ruskistunut kauniisti (n. 45 min). Sitten liha käännetään yläpuoli alaspäin ja lämpötila pudotetaan 150 °C:een ja annetaan hautua useita tunteja. Nuoren eläimen liha tarvitsee lyhyemmän kypsennysajan kuin vanhan ja pienempi määrä lihaa kypsyy nopeammin kuin suurempi. Minä pidin karitsan niskakiekkoja uunissa kaikkiaan kuusi tuntia. Lihaa käännellään tai valellaan aika ajoin haudutuksen aikana, ettei se pääse kuivumaan ja jos lihan paistinliemi redusoituu liikaa kypsennysastiaan voi lisätä vettä. Kypsennyksen loppupuolella keitetään kuorittuja perunoita, noin 4 kpl ruokailijaa kohden, miedosti suolatussa vedessä puolikypsiksi, noin 15 - 20 min perunoiden koosta riippuen. Lihat nostellaan kypsennysastiasta syrjään, perunat laitetaan astiaan ja pyöritellään niitä paistoliemessä. Sitten lihat nostellaan takaisin paistoastiaan perunoiden päälle ja haudutetaan uunissa vielä noin tunnin ajan. Tänä aikana perunat kypsyvät ja imevät itseensä makuja paistinliemestä. Särä ei taatusti ole mitään pikaruokaa, sillä sen valmistuksessa pätee sanonta "hiljaa hyvä tulee", mutta lopputulos palkitsee odotuksen.

Perunat lisätään kypsennysastiaan ja särä laitetaan vielä tunniksi uuniin

Rocky Mountain Oysters

Sanonnan mukaan kaikkea pitää kokeilla, paitsi kansantanhua ja sukurutsaa, joten kun paikallisella tilallisella oli tarjolla karitsan kiveksiä hintaan 5 €/kg tiesin heti, että niitä on saatava. Sitten alkoi armoton googlettelu, että mitäs näistä oikein voisi valmistaa. Kivekset olivat minulle nimittäin aivan uusi tuttavuus, noin niin kuin ruoanlaittomielessä. Netti ei ollut varsinaisesti pullollaan kivesreseptejä, mutta ainakin liekitetyille ja Rocky Mountain Oysters -tyyliin friteeratuille kiveksille löytyi useita ohjeita. Liekittäminen teflonpannussa ei tuntunut hyvältä idealta, joten päätin kokeilla friteeraamista, joka sekin on tekniikka, mitä en juurikaan käytä ruoanvalmistuksessa. Tälle perinteiselle lehmipoikien herkulle löytyy ohjeita yhtä paljon kuin on kokkejakin, mutta kaikille niille on yhteistä, että kivekset perataan, liotetaan joko oluessa tai (etikka)vedessä, (joissakin ohjeissa esikeitetään), leivitetään tai taikinoidaan ja uppopaistetaan öljyssä. Tavallisimmin ne maustetaan suolalla, pippurilla ja valkosipulijauheella. Perinteisesti Rocky Mountain Oysters, eli Kalliovuoren osterit, on Yhdysvalloissa ja Kanadassa valmistettu tuoreeltaan sonnivasikoiden kuohitsemisen aikaan irroitetuista kiveksistä, mutta koska Suomessa lihakarjan kastrointia ei harrasteta, täällä kivekset tuntuvat olevan harvinaisempi raaka-aine. Edes takuuvarma 30-luvun keittotaitokirjani ei sisältänyt yhtään kivesreseptiä, vaikka paistettujen utareiden resepti kyllä löytyi.

Karitsan kivekset

Kivekset sisältävät energiaa 135 kcal / 100 g, hiilihydraatteja 1 %, rasvaa 3 % ja proteiinia 26 %. Lisäksi kivekset sisältävät runsaasti kaliumia, jota on jopa 380 mg / 100 g, eli enemmän kuin banaanissa. Kiveksiä pidetään afrodisiaakkina, eli lemmenrohtona, koska niiden sisältämän testosteronin ajatellaan kohottavan seksuaalisia haluja. En löytänyt mitään tieteellistä tutkimusta asiasta, mutta kylläkin valistuneita arvuutteluja, että testosteroni lämmönarkana hormonina tuhoutuu kivesten kypsennysprosessin aikana, joten jos kiveksistä hakee boostia rakkauselämäänsä tai punttisalille, ne pitäisi luultavasti nauttia raakoina. Ainakin kypsiä kiveksiä voi kuitenkin myös naiset syödä pelkäämättä, että seuraavana aamuna joutuu ajamaan partansa.

"Kuoritut" rauhaset näyttävät tältä

Sitten itse asiaan: Kivesten päällä on nahkamainen lihas, joka poistetaan ennen ruoaksi laittamista. Se irtoaa suosiolla, kun siihen viiltää terävällä veitsellä viillon ja kuorii sen sisällä lymyilevän rauhasen irti, jonka jälkeen "kuoret" voi vaikkapa syöttää herkkuateriana koiralle tai kissalle. Omalle koiralle ne ainakin maistui erinomaisesti. Peratut rauhaset huuhdellaan vedellä ja leikataan n. 1,5 cm viipaleiksi, jotka upotetaan olueen kahdeksi tunniksi. Itse käytin tummaa schwartz olutta, jossa ei ole paljoa humalan katkeruutta. Liottamisen jälkeen viipaleet kuivataan huolella, pintaan ripotellaan hiukan suolaa, käännellään venhäjauhoissa ja upotetaan frittitaikinaan (ohje alla). Sitten viipaleet uppopaistetaan kuumassa öljyssä kauniin kullanruskeiksi pieni satsi kerrallaan. Kypsyminen vie muutaman minuutin. Valmiiden "ostereiden" päälle puristetaan runsaasti sitruunamehua ja niitä voi halutessaan dipata vaikkapa chilikastikkeeseen.

Perattu ja viipaloitu kives

Frittitaikina:
2,5 dl vehnäjauhoja
1,5 dl polentaa
1 tl leivinjauhetta
2 kpl kananmunia
1,5 dl olutta
suolaa, pippuria, valkosipulijauhetta ja kuivattua persiljaa maun mukaan

Kuivat aineet sekoitetaan kulhossa, lisätään olut sekä munat, joiden rakenne on vatkattu rikki. Taikina sekoitetaan tasaiseksi. Vältä ylivatkaamista.

Taikinoidut viipaleet friteerataan kullankeltaiseksi

No miltä ne sitten maistui? Tämä resepti ei ehkä ole paras mahdollinen korostamaan kivesten omaa makua. Suoraan sanottuna, satunnainen vieras ei, etenkään parin oluen jälkeen, taatusti arvaisi söisikö friteerattua kanaa, porsasta vai kalaa. No, rakenteesta ehkä arvaisi ettei se ainakaan kokolihaa ole, mutta kivesten pehmeää koostumusta voisi epäillä jauhetuksi kanaksi tai kalaksi. Koostumus muistuttaa lähinnä kananuggetteja. Itse kivesten maku ei ole voimakas, eikä millään tavalla vastenmielinen, mutta en osaa sitä herkulliseksikaan kuvailla. Rapea kuorrutus ja dippikastike tekevät niistä kuitenkin varsin mukavaa naposteltavaa. Itse asiassa väittäisin, että tämän kokeilun paras opetus oli, että pienellä kekseliäisyydellä saa tehtyä mistä tahansa käsillä olevasta syömäkelpoisesta varsin hyvää ruokaa.

Rocky Mountain Oysters. Enjoy!

Riimihirvi

Kun kuulin paikallisen metsästysseuran järjestävän hirvenlihahuutokaupan, olin innoissani. Minulla on takuuvarma ohje hirvipaistille ja kuvittelin huutokaupasta irtoavan paistin edullisesti. Ostin valmiiksi kaikki marinadin ainekset ja olin hyvissä ajoin paikalla huutokaupan alkaessa. En ollut ikinä aiemmin osallistunut vastaavaan tilaisuuteen, joten tilanne oli kiinnostava. Yllätyksekseni hinnat kohosivat reippasti korkeammalle kuin olin odottanut, enkä saanut huudettua paistia sellaisella hinnalla, jonka olisin ollut valmis maksamaan. Mielenkiintoisesti naiset näyttivät luopuvan leikistä ensimmäisinä, kun hinnat kohosivat ja miehet huusivat lihanpalan, jonka olivat päättäneet saada, lähes millä hinnalla hyvänsä. Jäin miettimään, johtuiko se miesten korkeammasta kilpailuvietistä vai siitä, että naisilla on parempi tuntuma siihen, mikä ruoan hinta yleisesti on, eivätkä he usko niin helpolla meklaria, joka vakuuttaa paistin olevan vielä halpa siinä vaiheessa kun kilohinta huiteli viidessäkymmenessä eurossa. Pelkäsin jo jääväni kokonaan ilman lihaa, mutta lopulta sain huudettua kilon palan ulkofileetä 32 eurolla. Seuraava ongelma oli, mitä fileestä valmistaisi, sillä hukkaanhan se menisi, jos sitä kiehuttelisi tuntitolkulla marinadissa, niin kuin olin paistille suunnitellut tekeväni.

Olen joskus ajat sitten saanut vanhemmiltani riimihärän ohjeen. Riimiliha takoittaa tuoresuolattua eli graavattua lihaa. Nuorena, asiaa vielä ymmärtämättömänä, kerran kokeilin valmistaa riimihärkää naudanpaistista, eikä lopputulos ollut lainkaan imarteleva. Opetus numero 1. riimilihaa voi valmistaa mistä tahansa punaisesta lihasta (nauta, lammas, hirvi, hevonen, yms), mutta ruhonosan on syytä olla mureaa lihaa. File toimii parhaiten. Suunnitelmissa oli jo jonkun aikaa ollut kokeilla riimihevosen valmistamista, jos vain saisin hepan fileetä käsiini. Nyt kun minulla yllättäen olikin hirven fileetä, päätin kokeilla riimihirveä. Huolenaiheeni oli, että liha ei olisi riittävän mureaa, sillä huutokauppa oli torstaina ja hirvi oli ammuttu lauantaina. Liha ei siis ollut ehtinyt raakakypsyä juuri yhtään. Raakakypsyttäminen, eli lihan riiputtaminen, tarkoittaa lihan säilyttämistä hiukan yli +0 °C lämpötilassa 3 - 6 viikkoa teurastuksen jälkeen, jolloin entsyymit alkavat hajottaa lihaa ja se mureutuu sekä saa lisää makua. Broileri ja porsaanliha ovat mureita ilman raakakypsytystäkin, mutta punainen liha sen yleensä vaatii ja nopeasti kypsytettävät ruhonosat aivan erityisesti. Pitkään haudutettava liha mureutuu haudutuksen aikana, jolloin raakakypsytys ei ole yhtä tarpeellista kuin fileen kohdalla. Tämänkin vuoksi halusin suolata hirvenfileen, sillä laskeskelin lihan mureutuvan edes hieman graavaamisen aikana. Sellaisenaan en uskaltanut jättää lihaa raakakypsymään jääkaappiin, sillä en luottanut jääkaappini lämpötilan olevan riittävän alhainen, enkä ainakaan lämpötilan siellä pysyvän tarpeeksi tasaisena.

Riimihirveä

Riimilihaa valmistettaessa ensin liha siistitään poistamalla mahdolliset kalvot ja leikataan liha haluttuun muotoon. Karkeaa merisuolaa käytetään ohjeesta riippuen 2,5 rkl - 0,5 dl lihakiloa kohden. Muita mausteita voi laittaa maun mukaan. Yleensä käytetään ainakin pippuria ja hirvelle suositeltiin monessa ohjeessa murskattuja katajanmarjoja sekä yleisesti riistalle sopivia yrttejä, kuten timjamia ja rosmariinia. Itse päädyin käyttämään suolaa, pippuria ja giniä. Mausteet hierotaan huolellisesti lihan pintaan kelmun päällä, jotta koko keittiö ei sotkeennu. Tämän jälkeen valelin lihan kummaltakin puolelta noin ruokalusikallisella giniä ja kiedoin lihan tiiviisti kelmuun. Kelmutetun lihan sujautin vielä muovipussiin, ettei nesteet valu sieltä ulos. Sitten liha sai mennä jääkaapin perälle, sinne kylmimpään osaan, tekeytymään kolmeksi (joissakin ohjeissa kahdeksi) vuorokaudeksi ja sitä käännellään muutaman kerran suolaantumisen aikana. Kun liha on suolaantunut riittävästi, se otetaan paketista ja mausteet pyyhitään huolellisesti pois lihan pinnasta. Eräässä näkemässäni ohjeessa liha kieriteltiin tämän jälkeen tuoreessa yrttisilpussa, mikä kuulostaa hyvältä ajatukselta, vaikka tällä kertaa jätin sen tekemättä. Useimmissa ohjeissa liha neuvotaan tämän jälkeen laittamaan pakastimeen ainakin vuorokaudeksi, jotta siitä saa leikattua carpaccion ohuita siivuja. Itse leikkasin fileen pitkittäin keskeltä kahdeksi ohuemmaksi pötköksi, joista toisen käytin heti tuoreeltaan ja toisen pakastin. Oman kokemuksen mukaan pakastamattomasta oli helpompi leikata ohuita siivuja kuin pakastetusta. Käytin samaa leikkaustekniikkaa kuin graavilohessa ja mielestäni pakastaminen ei ole välttämätöntä. Toki lihan voi pakastaa säilyvyyden parantamiseksi ja leikata jäisestä lihasta aina sen verran siivuja, kuin kulloinkin tarvitsee.

Tarjoiluehdotus: Hapankorppua, piparjuurituorejuustoa ja riimihirveä

Huoleni lihan mureudesta osoittautui täysin turhaksi. Olen kuullut, että hevosen filee on niin mureaa, ettei juurikaan tarvitse raakakypsytystä. En tiedä päteekö sama hirveen, mutta tämän kokemuksen mukaan näin olisi. Itse asiassa liha tuntui niin murealta, että leikkasin fileestä pari pihviä ennen sen suolaamista, paistoin ne pannulla mediumiksi ja tarjosin hasselbackan perunoiden sekä korvasienimuhennoksen kera. Riimihirvestä tuli suorastaan suussasulavan mureaa ja gini antoi kivan vivahteen. Herkuttelin riimilihaa hapankorpun päällä piparjuurituorejuuston (se Lidlin on mielestäni parasta) ja kurkun kera. Aivan taivaallisen hyvää!

Hirven ulkofile pihvi, hasselbackan perunat ja korvasienimuhennos

Kaskis ja Vallan Maukas

Kaskis on vuonna 2014 Turkuun avattu ravintola, joka on saavuttanut valtavan suosion sekä Michelin-tarran vuosina 2016 ja 2017. Pöytävaraus kannattaa tehdä hyvissä ajoin, ainakin kaksi kuukautta etukäteen, jos Kaskikseen haluaa illalliselle. Ravintolan kotisivuilta löytyy online-varauskalenteri, joka yltää nykyhetkestä kolme kuukautta eteen päin ja on varsin täynnä. Varausta tehdessään kannattaa myös huomioida, että jos jättää saapumatta paikalle peruuttamatta varausta ravintola perii siitä maksun. Itse olin jo pitkään haaveillut Kaskiksessa syömisestä ja onnistuin varaamaan pöydän illalliskattaukselle 11.8.2017. Ruokalistalla oli tuolloin muunmuassa nieriää, erilaisia kaaleja ja mangalitzaa.

Nieriää ja erilaisia kaaleja Kaskiksessa

Kaskis eroaa perinteisestä à la carte ravintolasta sillä, että ruokaa ei tilata annoksittain listalta, vaan valittavana on joko neljän tai kuuden ruokalajin maistelumenu. Ruokalista vaihtuu sesongin mukaan ja tarjolla on aina kulloinkin parhaimmillaan olevaa, puhdasta lähiruokaa. Vaikka kyseessä on maistelumenu, annokset ovat riittävän kokoisia käydäkseen ateriasta, joten nälkä ei varmasti jää. Siinä suhteessa Kaskiksen hinta-laatusuhde on loistava, vaikka ravintola ei mikään pienen budjetin ruokapaikka olekaan. Halutessaan maistelumenun kera voi ottaa sommelierin suunnitteleman viinipaketin, jossa on valittu jokaiselle annokselle yhteensopiva viini. Ainakin oman vierailuni aikaan neljän ruokalajin menun sai valita joko lihalla tai kalalla. Kaskis lupaa myös ottaa kaikki erikoisruokavaliot huomioon, kunhan niistä ilmoitetaan keittiölle ajoissa.

Kesäkeitto Kaskiksen tyyliin

Ruoka Kaskiksessa täytti korkealla olleet odotukset. Maut olivat erinomaisia ja annokset raikkaita, kekseliäitä sekä kauniita. Aluksi tuli amuse bouche, ensimmäinen varsinainen ruoka oli nieriää erilaisten kaalien kera, sitten seurasi uudistettu versio kesäkeitosta ja mangalitzaa kahdella eri tavalla sekä lopuksi kunigatarjälkiruoka piimäjäätelöllä. Palvelu pelasi hyvin ja keittiö tuli kertomaan jokaisesta ruokalajista pienen esittelyn, mistä annan lisäpisteitä. Tunnelmasta on silti pakko antaa miinuspisteitä, sillä ravintola oli täyteen ahdettu ja erittäin kuuma. Pelkkä asiakkaiden puheensorina tuotti niin kovan metelin, että pöytäseuran kanssa juttelu oli vaikeaa, eikä tarjoilijoiden puhettakaan meinannut kuulla kunnolla. Väistämättä jäi sellainen tuntu, että ruokailutilaan oli ahdettu enemmän pöytiä, kuin mitä sinne olisi miellyttävästi mahtunut. On ymmärrettävää, että ravintola haluaa palvella mahdollisimman suurta määrää asiakkaita, kun pöytävarauslista on täynnä kolmeksi kuukaudeksi eteen päin, mutta tässä tapauksessa se tapahtui kokonaisvaikutelman kustannuksella. Siitä huolimatta pidin illallista Kaskiksessa erittäin hyvänä kokemuksena, jota voin suositella lämpimästi muillekin.

Kuningatarjälkiruoka

Menun mielenkiintoisin annos minulle henkilökohtaisesti oli mangalitzaa kahdella tapaa, medium kypsänä fileenä ja ylikypsänä. Mangalitza tunnetaan myös nimellä villasika. Se on Unkarista peräisin oleva maatiaisrotu, joka pärjää mainiosti Suomessa säänkestävyytensä ansiosta. Mangalitzat kasvavat teuraskokoon hitaammin kuin peruspossut, jonka ansiosta sen rasva marmoroituu kauniisti lihaan. Mangalitzan maku on hieno. Se eroaa selvästi tavallisesta porsaaanlihasta ja sitä on jopa kutsuttu possujen kobe-häräksi. Odotukseni mangalitzan suhteen olivat siis korkealla, joten annos oli lievä pettymys. Ei sillä, että se olisi ollut huono, mutta odotin parempaa. Ylikypsä liha oli aivan loistavaa, mutta mausteet peittivät lihan maun ja file oli sitkeää. En kylläkään syytä sitkeydestä kokkia, vaan epäilen sen olevan mangalitzan ominaisuus.

Mangalitza-annos

Mangalitza oli tullut Kaskikseen Vallan Maukkalta, joka sijaitsee Vehmaalla ja tuottaa omalla tilallaan porsaan sekä mangalitzan lihaa. Eläimet kasvatetaan tilalla pienestä porsaasta teurasikään asti, syötetään oman tilan rehulla, niille tarjotaan virikkeitä ja joutilaat emakot saavat ulkoilla suuressa ulkotarhassa. Tilalla on myös oma pienteurastamo ja myymälä, joka on auki kuluttajille perjantaisin. Vallan Maukas myy tuoteittaan lisäksi erilaisissa ruokatapahtumissa ja lähiseudun REKO-lähiruokarenkaissa. Myös erikoisleikkuut ja -tilaukset onnistuvat. Kävin itse hakemassa tiskistä Kaskiksessa vierailun jälkeen palan mangalitzan kassleria ja valmistin sen kotona. Liha vaati pidemmän kypsytysajan mitä porsaanlihaan verraten olisin odottanut, että siitä tuli mureaa ja pehmeää, mutta kotiuunissa hitaalla lämmöllä kypsytettynä sekä ainoastaan suolalla ja pippurilla maustettuna minusta mangalitza pääsi vasta kunnolla oikeuksiinsa ja lihan makueron tavalliseen porsaanlihaan huomasi jopa hieman kehittymättömämmälläkin makuaistilla.